Tänään olimme Pirjo-tädin hautajaisissa. Ei siis oman tätini, mutta niin pitkään kuin muistan kaikki ovat kutsuneet Pirjoa tädiksi, suvun vähän isommatkin. Olen suunnattoman huono avaamaan suutani näissä tilaisuuksissa – en tiedä koska olisi sopivaa korottaa ääntään. Luovin huonosti näin vakavan äärellä. Haluaisin silti sanoa Pirjosta jotain.
Vanhimmat muistoni Pirjosta sekoittuvat pahasti siihen toiseen tätiin, Ritvaan. En ala siis niitä kertomaan, ettei mene ihan väärin. En myöskään ole nähnyt Pirjon arkea, vaan ajatukseni kumpuavat lähes yksinomaan siitä naisesta, johon tutustuin juhlatilaisuuksissa. Syntymäpäivistä, vapuista, ja muista sellaisista päivistä mitä oli tapana viettää suvun kanssa, kun olin pieni.
Keskeisin muistoni ei kuitenkaan mene pieleen. Se on Pirjon hymy. Pienestä pitäen, joka kerta Pirjon nähdessäni, ensimmäinen vastaantuleva asia oli oivaltava, ajoittain hieman ilkikurinen, mutta aina älykäs hymy. Elämää täynnä oleva hymy. Sellainen, joka ei jää suupieliin, vaan purkautuu silmistä ja koko kasvoista, ja piirtyy syvälle mielen perukoille.
Vuosien varrella pikkupojasta kasvoi vähitellen aikuinen, ja oman varren varttuessa Pirjo senkuin kutistui. Vuosi vuodelta nainen kulki syvemmässä kumarassa, mutta hymy tuntui levenevän. Se hymy, jonka takana on syvä ymmärrys jostain, mikä on tavoittamattomissa ilman kokemusta.
Meillä on olohuoneen seinällä Pirjon maalaama taulu. Sain sen aikanaan vanhemmiltani. Se esittää puuta, jonka joka oksasta kasvaa erilainen lehti – paitsi siitä yhdestä, josta ei kasva lehteä lainkaan. Se on herättänyt paljon ajatuksia, ja se tulee aina muistuttamaan minua Pirjosta. Erityisesti siitä hymystä, jollaista toivon itsekin joskus kantavani.
Rauha Pirjon muistolle.